Kasvun ja hajoamisen karttoja

“Lehtien suonet kuljettavat vettä ja elintärkeitä ravinteita lehden joka osaan, fotosynteesi toimii ja kasvi kukoistaa tuottaessaan maailmaan happea. Näen tämän kuvana elämän jatkuvasta muutostilasta. Kasvien suonirakenteet ovat minulle vahva elinvoiman symboli. Kun luonnon muotoja tutkii piirtämällä, hahmottuu universaaleja rakenteita, jotka pätevät konkreettisista asioista, kuten lehden suonikuvioista, hyönteisten siivistä tai tieverkostoista, aina abstrakteihin asioihin, kuten polveilevaan ajatuksen tai keskustelun kulkuun. Samankaltaisia kuvioita syntyy, kun lasitteen pinta särkyy. Tai kun tietyt hyönteiset kuoriutuvat, kasvavat ja kehittyvät puun kuoren alla. Nämä rakenteet tulevat esiin myös silloin, kun jokin kuolee ja pehmeät osat hajoavat ensimmäisenä. Tällaiset kasvun ja hajoamisen kartat, verkkomaiset suonirakenteet ja pinnan viivapiirrokset, ovat minulle vahva elämän kiertokulun symboli.”

Dragonfly / Libelle / Sudenkorento

Stainless steel, brass, paint

Cloud of Hearts / Sydänpilvi

Stainless steel, 24K gold leaf

A Butterfly’s Wingbeat / Perhosen siivenisku

Perhosen siivenisku -installaatio

A Butterfly’s Wingbeat, installation

Ginkgo

Dragonfly / Sudenkorento

Stainless steel, brass, 925 silver, wood, 24K gold leaf

Jewellery

Jewellery

Photography

Ongoing series & Work in progress

2022

TEOKSEN AIHEISTA

Luon kolmiuloitteisia vanitas-asetelmia, jotka koostuvat mm. metallipiirroksista veistämistämistäni esineistä, joiden verkkomaisen rakenteen suljen lehtikultaan. Asetelmat rakentuvat useimmiten pöydälle ja monet teoksen osat kuten kasvit, hedelmät ja hyönteiset on rakennettu verkkomaiseksi piirtämästäni metallista ja pinnoitettu lehtikullalla. Aluksi asetelma hohtaa ja häikäisee uutta kultausta ja rikkumatonta kultakalvoa. Olosuhteiden, mahdollisen kosketuksen ja ajan myötä esineiden olemus muuttuu, kalvo rikkoutuu ja katoaa, esineistä paljastuu niiden pinnan alla olevat herkät, haperoituneen näköiset mutta vahvat rakenteet. Eräs työni kantava teema muutenkin on metallin vahvuuden ja voiman ilmentäminen juuri herkkyyden kautta, miten keveäksi rakenteita voi viedä, niin että metallia kuitenkin voi vielä hyvin käsitellä, vaikka se näyttäisi hajoavan kosketuksesta.

Tekniikat joilla teokset valmistan ovat itseni kehittämiä prosesseja, jotka sijoittuvat metallitaiteen, kuvanveiston, taidegrafiikan ja taidekäsityön välimaastoihin, ja käytän teoksissa runsaasti perinteistä vanitas-symboliikkaa ryöppyävine kukkineen, purskahtaneine hedelmineen, hyönteisineen ym.

Vanitas ja memento mori -aiheiden kieli on vakiintunut satojen vuosien kuluessa ja on on helposti tunnistettavissa. Muiden muassa kukkien, hedelmien ja hyönteisten, ja näiden eri vaiheiden kuvaamisen kautta on muistutettu elämän hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta, ja myös elämän ainutlaatuisuudesta. Aihe on aina ajankohtainen. Omissa teoksissani tuon näitä aiheita esiin myös tavalla, jolla käytän materiaaleja, tässä tapauksessa ruostumatonta terästä ja lehtikultaa, sekä orgaanisia materiaaleja joita säilön kultaan. Ja myös tavalla, jolla käytän valaistusta heijastamaan metallirakenteiden aineettomia yksityiskohtaisen tarkkoja varjoja ympäristön pinnoille, ja lähes aineettomien lehtikultakalvojen taianomaisen voimakasta hohtoa, joka voi kadota pelkästä kosketuksesta.

LEHTIKULLASTA

Käytän usein lehtikultaa työssäni. Sen ominaisuudet ja ilmaisumahdollisuudet puhuttelevat minua. Lehtikulta on fyysisesti lähes aineetonta, kun sitä hieroo sormien välissä se katoaa. Visuaalisesti se taas on hätkähdyttävää, se heijastaa vähäistäkin valoa taianomaisesti, eikä sen hehkua voi olla huomaamatta. Kulta muodostaa teräsrankojen välille valoa heijastavan kalvon, kun kalvoa koskettaa, se katoaa. Kultahiput irtoavat, leijuvat, tarttuvat ihoon, katoavat... ja paljastavat kullattujen rakenteiden kauneuden. Kulta voi myös sulkea orgaanisia materiaaleja ympäristön rapauttavilta vaikutuksilta, ja siten ikään kuin säilöä niitä, kun ne muuten hajoaisivat tomuksi. Tässä kaikessa on minulle jotain todella kiehtovaa, ja jatkan merkityksien etsintää: teräs/kulta, arvoton/arvokas, kova/pehmeä/aineeton, rakenne/pinta, pysyvä/katoava, elämä/kuolema/aika, kauneus joka pysyy vaikka muuttaa muotoaan.

Elokuun lopussa 2020 ikkunaani koputti lehtohepokatti. Otin sen sisään, ja vietimme työhuoneellani yhteiseloa seitsemän päivän ajan. Vaikka tiesin, ettei se eläisi loputtomiin, tuli sen kuolema silti yllättäen - kuten se niin usein tulee. Tässä projektissa tutkin mm. valokuvin, metallipiirroksin ja videoteoksin kohtaamistamme, elämän ainutkertaisuutta, sen toisaalta haurautta ja toisaalta sitkeyttä, kuoleman tuottamia muodonmuutoksia, sekä sitä minkälaisia jälkiä jätämme. Muutaman sentin mittainen hyönteinen johdatti minut isojen elämän ja kuoleman kysymysten äärelle. Yleensä havainnoimme hepokateista lähinnä siritystä loppukesäisin, ja nyt se sai minut muuttamaan päiväjärjestystäni. Pikkuruinen hepokattivieraani avasi minulle näkymän hepokattien täydellisyyteen, hyönteisten täydellisyyteen, luonnon täydellisyyteen. Samalla se valaisi tasapainon ja valintojen merkitystä, miten kohtelemme toisiamme ja ympäristöämme, onko toinen olento arvokkaampi kuin toinen, ja jos on, niin mikä on suhteemme seurauksiin? Luonto selviää ilman ihmisiä, mutta ilman hyönteisiä kaikki elämä muuttuisi dramaattisesti ja hyvin nopeasti. Ovatko siis esimerkiksi hyönteiset ja ihmiset tasa-arvoisia? Minkälaisia jälkiä jätämme? Monimediainen projekti ja näyttelykokonaisuus on kunnianosoitus hepokattivieraalleni. Minun havaintojeni kautta se puhuu laajemmalle yleisölle ja kyselee rinnakkaiselon mahdollisuuksista. Teoskokonaisuudessa tulee olemaan esillä myös itse hepokatti kultaan säilöttynä, sille rakentamani alttarimainen mausoleumi ja sen viimeiset, aineettomat olomuodot metalliteosten heijastamina varjoina seinillä. Näyttely tulee kiertämään kansainvälisesti.

Eräänä aamuna näin työhuoneeni ikkunassa valtavan hyönteisen. Vaikkei minulla ollut silmälaseja päässä, tajusin sen pitkistä, joka suuntaan sojottavista raajoista, että sen täytyi olla hepokatti. Menin lähemmäs ja katselin sitä ikkunan läpi. Tarkastelin sen vatsapuolen hienoja kilpiä, upeita pitkiä tuntosarvia, jänteviä koipia joissa oli säärikarvoja, sydämenmalliset jalkapöydät ja kaksihaaraiset koukkuvarpaat, joilla se pysyy kiinni vaikka lasipinnassa, sekä pyöreitä nappisilmiä, jotka erottuivat alhaaltakin päin katsottuna.

Ajattelin, että jos se tulisi sisään, voisin tarkastella sitä jonkin aikaa ja ehkä myös ottaa siitä valokuvia. Avasin ikkunan ja hepokatti tuli vieraakseni. Se kipusi oma-aloitteisesti kädelleni ja tuntui viihtyvän. Tarkastelin sitä lumoutuneena.

Se oli lehtohepokattinaaras (Tettigonia viridissima). Ne elävät mm. kaupunkipuistoissa, kuoriutuvat munasta keväällä, ovat jo toukkana etäisesti hepokatin näköisiä, eivät koteloidu, vaan tekevät muodonmuutoksen luomalla kuorensa kuusi kertaa, kunnes ovat sukukypsiä hepokattiaikuisia. Ne syövät meheviä kasvinosia, hyönteisiä, toukkia, joskus jopa pieniä kaloja, ja ovat luonteeltaan yökyöpeleitä. Aikuiset kuolevat syksyllä viimeistään lokakuun alkuun mennessä.

Olin siirtänyt hepokatin maljakossa olevalle oksalle, josta se pian ponkaisi kirjahyllyn taakse nurkkaan ja törmäsi seinään. Yritin katsoa, minne se oli päätynyt, mutten löytänyt sitä. Ajattelin, että viimeistään illansuussa kun se lähtee liikkeelle löytäisin sen. Nyt pitäisi hommata sille ruokaa. Ostin kaupasta sille ensialkuun salaattia ja suolaamatonta pakastekalaa, myöhemmin täydentäisin sen aterioita banaanikärpäsillä ja viereisen puiston lehmustenlehdillä kehräävillä valkoisilla toukilla. Kun palasin kaupasta, huomasin, että tyyppi oli kiivennyt kirjahyllyä pitkin kukkaruukkuun ja kasvia pitkin niin korkealle kuin pääsee. Siellä se nyt nukkui.

Iltapäivällä menin kukkaruukulle nuuskimaan, mitä hepokattivieraalleni mahtaa kuulua. Taas luulin, että se on ottanut ja häipynyt, kunnes laitoin lasit päähän ja huomasin lehden takaa pilkistävän tuntosarven. Se oli kääntänyt kylkeä lehtivanan toiselle puolelle ja jatkoi uniaan. Kolmen jälkeen alkoi kukkapurkista kuulua rapinaa ja ampaisin sen ääreen riemuissani salaatinlehti ojossa. Tyyppi liikkui yllättävän vikkelästi ja määrätietoisen oloisesti lehtien joukossa, kunnes oli saavuttanut mieluisensa asemapaikan lähellä valoa, mutta kuitenkin joka suunnalta lehtien suojaamana. Tarjosin sille salaatinlehdenpalaa, johon se hanakasti tarttui.

Jäin jälleen lumoutuneena tuijottamaan. Sen syömisestä kuului aivan pieni rouskutus ja maiskutus. Se piti ruoastaan kiinni etujaloillaan ja sillä oli suupielissä neljä hetulaa, joilla se lappoi ruokaa suuhunsa. Ruokailun jälkeen se suki ja putsasi niillä huolellisesti suunsa, sekä jokaisesta kuudesta jalasta varpaanvälit. Sitten se kävi ruokalevolle.

Kun se seuraavan kerran rapisteli lehtimajassaan, tarjosin sille pinseteillä kalahippua. Se otti siitä kaksi haukkausta, kääntyi 180 astetta ja paineli päättäväisesti lehden taa mököttämään. Päätin siis itse syödä pakastekalan, ja menin puistoon poimimaan lehmustoukkia. Ne se ahmaisi hyvällä ruokahalulla. Kehitin myös kätevän metodin, miten saisin tarjoiltua sille tuoreita banaanikärpäsiä juuri silloin, kun sillä oli nälkä. Seuraavana päivänä menin akvaariokauppaan ostamaan sille lisää toukkia.

Illan hämärtyessä kuulin kun se pyrähti kirjahyllyn kotikasvistaan liikkeelle. Työhuoneellani on erinäisiä komeita kasveja, niin eläviä kuin kuolleita, hienoja keppi-, oksa- ja kivikokoelmia, sekä muuta mielenkiintoista. Sillä olisi kyllä tarpeeksi tekemistä siihen saakka kunnes valoisan aikaan taas tutkailisin sitä lisää.

Tätä hämmentävää, limittäistä ja minun osaltani hurmaantunutta yhteiseloa jatkui jonkun aikaa. Sillä oli selkeä päivärytmi, jonka nopeasti opin. Ja niin oli minullakin: aamupäivät tein töitä kun se nukkui, iltapäivät ruokin ja katselin hepokattivierastani, etsiskelin netistä tietoa, otin siitä valokuvia, lirkuttelin sille, ja kertoilin sen edesottamuksista somessa.

Sitten yhtenä päivänä löysin sen elottomana lehden tyvestä. Se oli ollut jo edellisenä päivänä vaisu, hakeutunut kädelleni eikä millään olisi siirtynyt takaisin kasville. Varmaankin lämpö miellytti sitä. Myöskään ruoka ei sinä päivänä ollut maistunut. Olin aivan hämmentynyt siitä, miten voimakasta surua tunsin – se kun nyt kuitenkin oli hyönteinen.

Olin toki käynyt mielessäni moraalisen keskustelun koko tilanteen etiikasta jo hepokatin vierailun toisena päivänä. Olisinko täysi roisto, jos en veisi luontokappaletta takaisin puistoon sen luontaiseen elinympäristöön? Toisaalta hepokatteja myydään myös lemmikeiksi tai ihmisten ja eläinten ruoaksi, ja puistossa joku lintu söisi sen kuitenkin pian suihinsa. Todennäköisesti se oli jo ehtinyt paritella ja munia useampaan kertaan, ja nyt se voisi viettää eläkepäivänsä leppoisasti minun luonani täysihoidossa. Sehän saattaisi elää paljon pidempään kuin ulkona, jossa kylmät ilmat korjaisivat sen viimeistään muutamien viikkojen sisällä. Ja jos siitä tulisi apaattinen ja se viettäisi päivät ikkunassa kiinni, veisin sen heti puistoon ja nostaisin puuhun! Mutta nyt se oli kupsahtanut, aivan odottamatta. Olin kuvitellut vierailun jatkuvan pidempään.

Samana aamupäivänä luin erään tuttuni kirjoituksen siitä, miten hänellä oli todettu parantumaton, pitkälle edennyt syöpä. Toistaiseksi hän oli palannut osa-aikaisesti työelämään, ja keskittyisi nyt siirtämään tietoaan, kokemustaan ja näkemystään seuraaville ihmisille, jotka jatkaisivat työtä sitten kun häntä ei enää ole. Heti perään luin lehdestä pitkän uran tehneen muusikon haastattelun, jossa kerrottiin hänen sairastuneen parantumattomasti hermoradat rappeuttavaan tautiin, ja jutussa käytiin läpi hänen monipuolista elämäntyötään. Molemmissa tapauksissa korkeimmalle nousi sairastuneiden kirkas ja kaunis ajattelu siitä, miten he hyväksyvät tilanteensa ja olivat kiitollisia siitä mitä olivat saaneet elämässään tehdä ja kokea. Nyt oli vielä aikaa jakaa elämänkokemusta ja viettää aikaa rakkaittensa lähellä.

Tällaisina hetkinä mieli keskittyy tiivistämään ajatuksia siitä, mikä on elämässämme merkityksellistä. Mitä meistä jää jäljelle kun elämä loppuu? Minkälaisia jälkiä jätämme? Miten elämämme ja tekemisemme vaikuttavat tahoilla, joista emme mitenkään voi olla itse tietoisia? Purskahdin itkuun ja surin koko vartalollani hepokattia. Itkin kuolettavasti sairastuneiden tyyneyttä ja elämäntyötä, joka on koskettanut valtavia määriä ihmisiä. Itkin omia kuolleita rakkaitani. Itkin elämän haurautta ja rakkauden voimaa. Suru ja tunteiden myllerrys tuntui puhdistavalta.

Kaikki tämä kiteytyi kohtaamiseen ikkunaani eksyneen hepokatin kanssa, ja sen nyt elottomaan, mutta ihmeelliseen, täydelliseen pieneen hyönteisruumiiseen. Luonnossa jokin lintu tai jyrsijä olisi saanut siitä vielä hyvän proteiiniannoksen, mutta nyt minä tutkisin sen tomumajan perinpohjaisesti. Aloin tarkastella sen kauneutta ja ainutkertaisia mekanismeja yhä tarkemmin. Avasin sen suojasiivet, jotka napsahtivat paikoilleen lentoasentoon kuin linkkuveitset. Kiinnitin sen hellästi neulojen tukemana alustaan, ja avasin sen kalvomaiset alasiivet. Niin ihmeellisen kauniit verkkorakenteet, sekä nerokas ja napakka viikkausmekanismi!

Yllä mainitut ikuiset kysymykset ja tunteet, luonnon mykistävän täydelliset ja tarkoituksenmukaiset rakenteet, elämän ihmeellisyys ja katoavaisuus sekä näihin liittyvät muodonmuutokset ovat kulkeneet aiheina työssäni pitkään. Esimerkiksi teoksissani Lehti (2001, mm. MoMA:n kokoelmassa) ja Sydänpilvi (2006) olen tutkinut kasvien rakenteita, niiden logiikkaa sekä metallin ilmaisuvoimaa luonnossa esiintyvien systeemejen ja aineen herkkyyden kautta syvällisesti. Nyt tulen käsittelemään aiheita hepokatin vierailun ja sen maallisten jäänteiden kautta. Hepokattivieraani tulee jatkamaan elämäänsä monissa muodoissa ja sykähdyttämään muitakin kuin minua.

Käytän usein lehtikultaa työssäni, ja sen ominaisuudet ja ilmaisumahdollisuudet puhuttelevat minua. Lehtikulta on fyysisesti lähes aineetonta, kun sitä hieroo sormien välissä se katoaa. Visuaalisesti se taas on hätkähdyttävää, se heijastaa vähäistäkin valoa taianomaisesti, eikä sen hehkua voi olla huomaamatta. Olen sulkenut teräksisiä rakenteita puhtaaseen lehtikultaan. Kulta muodostaa teräsrankojen välille valoa heijastavan kalvon – ja kun kalvoa koskettaa, se katoaa. Kultahiput irtoavat, leijuvat, tarttuvat ihoon, katoavat, ja paljastavat kullattujen rakenteiden kauneuden. Tässä kaikessa on jotain todella ilmaisuvoimaista, ja jatkan merkityksien etsintää: teräs/kulta, arvoton/ arvokas, kova/pehmeä/aineeton, rakenne/pinta, pysyvä/katoava, elämä/kuolema/aika, kauneus joka pysyy vaikka muuttaa muotoaan. Myös vanitas ja memento mori -aiheet ovat vahvasti läsnä työssäni. Olosuhteiden, mahdollisen kosketuksen ja ajan myötä teosten olemus muuttuu. Kalvo rikkoutuu ja katoaa, esineistä paljastuu niiden pinnan alla olevat herkät ja haperoituneen näköiset mutta vahvat rakenteet.

Eräs työssäni toistuva teema on metallin vahvuuden ja voiman ilmentäminen juuri herkkyyden kautta, miten keveäksi rakenteita voi viedä, niin että metallia kuitenkin voi vielä hyvin käsitellä, vaikka se näyttäisi hajoavan kosketuksesta.

Hepokattivieras-projektissa tarkoitukseni on luoda monimediainen teoskokonaisuus, jossa käsittelen aihetta mm. seuraavien menetelmien kautta: Valokuvaus, kolmiulotteiset metallipiirrokset sekä niiden valaistus ja varjot, videoteokset, kirjoituksia kohtaamisesta hepokatin kanssa sekä alttarityyppisen mausoleumin rakentaminen, jossa itse hepokattiruumis on kultaan säilöttynä.

2020 onwards

Ongoing series